Koulumme juhlasalissa esiintyi kerran maan kuulu viulisti Heimo Haitto. Että itkin, kyyneleet virtasivat poskillani. Viulun ääni oli niin kaunis!
Olisin halunnut itsekin soittaa viulua, mutta se ei ollut mahdollista. Tein sen mahdolliseksi unelmissani. Unelmistani tein konkreettisia kirjoittamalla ne paperille. Paperi oli leipien käärepaperia, jotka olin leikannut sopivaan kokoon ja ommellut rullalangalla kiinni toisiinsa. Kirjoitelmassani soitin kaiket päivät viulua. Purin tähän tekstiin kaikki teini-ikäisen suuret tunnekuohut. Kun koulutoveri jäi auton alle, viulunsoittajani ystävä kuoli ja viulu itki...
Aikuisena en kuitenkaan ryhtynyt soittamaan viulua.
Unelmista pitää tehdä totta jollain tavoin. Jos ei voi oikeasti, niin jotenkin muuten ....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti